Vapaussota Salossa 27.1.-16.5.1918
Vapaussota Salossa 27.1.1918-16.5.1918
Tammisunnuntaiyönä 27.1.1918 sytytettiin punainen lyhty Helsingin työväentalon tornissa merkiksi siitä, että punakaartin vallankumous alkoi. Seuraavana päivänä punakaarti kaappasi vallan Helsingissä ja viikon kuluttua koko Etelä-Suomi oli vallattu. Samanaikaisesti Etelä-Pohjanmaalla kenraali Mannerheimin alaiset suojeluskuntalaiset riisuivat venäläiset varuskunnat aseista Laihialla, Lapualla ja Seinäjoella. Vapaussota alkoi. Rintama valkoisen ja punaisen Suomen välillä kulki aluksi linjalla Merikarvia – Ikaalinen – Virrat – Ruovesi – Vilppula – Jämsä – Mäntyharju – Savitaipale – Vuoksenniska – Laatokka.
Kun punakaarti ”valtasi” Salon, se tapahtui laukaustakaan ampumatta. Punakaartin järjestäytyminen oli mutkatonta. Johtotehtäviin tai päälliköiksi valittiin työväenjärjestöissä toimineita. Maltillisemmat pysyivät usein taustalla ja radikaalit valtasivat johdon. Välittömästi vallattiin poliisikamari ja puhelinkeskus eli sentraali. Rautatieasemalle asetettiin komissaari. Punakaartin esikunnaksi ja päämajaksi vallattiin Salon hotelli ja ensiapuosastolle Turun Sanomien konttori. Silloille ja kaikkiin tulleihin asetettiin aseistetut vartijat. Punaiset liput vedettiin Työväentalon ja päämajan katoille. Puhelin oli ”vastavallankumouksellisilta” suljettu. Ulkonaliikkumiskielto oli voimassa klo 22 – 06. Kaikki tarvitsivat matkustuslupatodistuksen, joita komissaari myönsi. Kirjeet sensuroitiin ja sanomalehdet lakkautettiin lukuun ottamatta ”Sosialistia”, ”Työmiestä” ja ”Työväenjärjestöjen tiedonantajaa”. Punakaartilaisia värvättiin kiireesti Salosta ja lähiseudulta. Punakaartiin liittyivät ensin kiihkeimmät punaiset. Painostamalla saatiin mukaan myös maltillisia. Kapinan alettua alkoivat punakaartilaiset saada kovaa palkkaa, jolloin kaartiin liittyi miehiä, joille aate oli toisarvoinen. Salon seudulle jäi paljon sekä punaisia että valkoisia, jotka eivät ottaneet osaa mihinkään toimintaan. Tosin valkoisilla ei aluksi ollut mahdollista toimia ”punaisessa Suomessa” ennen huhtikuun alkua, jolloin valkoisten joukot valtasivat seudun. Asehuolto ei tuottanut punakaartille vaikeuksia. Vallankumoukselliset jakoivat auliisti aseita ja ammuksia Venäjän armeijan asevarastoista. Miesten koulutus jäi kuitenkin kehnoksi. Alkeellinen aseiden käsittelytaito annettiin, useimmiten vain näytettiin miten kivääri ladataan, laukaistaan ja pistin kiinnitetään. Ainoat ”sotaopit” olivat marssi, ketjuun meno ja maahan heittäytyminen. Sulkeisharjoituksia ei haluttu pitää, sillä ”ei niitä sodassa tarvita, siellä vain larataan ja amputaan”.
Valkoiset olivat Salon seudulla jatkuvan tarkkailun alaisina. Verrattuna moneen muuhun paikkakuntaan mitään varsinaisia henkirikoksia ei paikkakunnalla tehty lukuun ottamatta Canthin ja Kankareen murhia, joista jälkimmäiseen syyllistyivät turkulaiset punakaartilaiset. Aseiden etsintää suoritettiin innokkaasti koko ajan ja joitakin metsästysaseita löytyikin ja jopa ikivanhat suustaladattavat aseet takavarikoitiin. Elintarvikkeet olivat vähissä ja punaisten elintarvikelautakunta etsi salaisia varastoja. Elintarvikepula johtui punaisten lehdistön mukaan porvareista ja kaartilaiset hakivat elintarvikekätköjä päivittäin ilman tulosta.
Heti sodan alussa Salon seudun suojeluskuntalaiset eli Salon samoojat pyrkivät Huittisiin valkoisten puolelle. Koska päätiet ja rautatiet olivat punaisten tarkan valvonnan alla, kuljettiin pienissä ryhmissä lähinnä hevoskyydillä tai kävellen sivuteitä. Matkaan lähteneet vaaransivat henkensä joutuessaan vieraiksi tunnistettavina kulkemaan useiden pitäjien läpi kohti pohjoista. Punaisten aseistetut vartiot oli havaittava ajoissa ja kierrettävä tai niille oli osattava kertoa uskottava peitetarina matkan tarkoituksesta ja kohteesta. Turvallisten etappitalojen välillä kohdatut ihmiset saattoivat ilmoittaa havaintonsa punakaartien paikallisiin esikuntiin tai vartiomiehille. Kymmenen salolaista murhattiin matkalla valkoisten puolelle.
Suomen valkoinen armeija valtasi Tampereen 6. huhtikuuta, jolloin punaiset antautuivat. 3. huhtikuuta saksalainen 10.000 miehen vahvuinen apuretkikunta nousi maihin Hangossa kenraalimajuri, kreivi Rudiger von der Goldzin komentamana. Neljä päivää myöhemmin 2.500 saksalaisen miehen muodostama prikaati astui maihin Loviisassa. Saksalaisten tulo ei vaikuttanut sodan lopputulokseen mutta nopeutti ratkaisevasti sodan päättymistä. Hangosta saksalaiset siirtyivät rautatietä pitkin kohti Helsinkiä ja ensimmäinen kosketus punakaartiin saatiin vasta Karjaalla.
Eljas Viinamäki muisteli vuonna 1933:
“Kun maa alkoi polttaa punaisten jalkojen alla, olivat heidän johtomiehensä suunnitelleet laajoja räjäytystöitä, tuhopolttoja ja kostotoimenpiteitä. Onneksi heille tuli niin nopea lähtö, että eivät ehtineet toteuttaa uhkailujaan. Huhtikuun 9 p:nä saapui muutaman miehen valkoisten joukko Kemiöstä Perniöön. Seuraavana päivänä tuli muutamia saksalaisia sotilaita. ”Nälkiintyneitä kalastajia”, jotka ovat vetäneet saksalaiset vaatteet päälleen, kuten turkulainen ”Sosialisti” julisti. Huhtikuun 11. punaiset lähtivät Salosta paniikin vallassa. Vielä lähtiessä tehtiin viimeiset ryöstöt ja omaisuuden tuhoamiset, sitten rattaat täyteen ”voittosaalista” ja niin painui lähes 1 ½ km pitkä karavaani Perttelin tullista pohjoiseen kohti Siperian ihannevaltakuntaa, kuten he julistivat. Viimeiset lähtivät sentään junalla räjäytettyään ensin Salon ja sitten Halikon rautatiesillat. Nämä valtavat räjähdykset olivat kuin uuden ajan merkkiäänet, jotka kuuluivat laajalti maaseudullekin. Jo samana päivänä seisoivat valkoisten vartiomiehet tärkeimmillä paikoilla, kellä minkälainen ase käsissään. Valkoiset ottivat majapaikakseen poliisilaitoksen ja lennätinkonttorin sekä myöhemmin Salon hotellin, joka oli ollut punaisten päämajanakin. Siellä pidettiin myös suojeluskunnan uusi perustava kokous 14 p:nä, sillä edellisenä syksynä pidetyn kokouksen pöytäkirjat ja muut paperit oli varovaisuuden takia silloin heti hävitetty. Seuraavana päivänä sai sitten uusi suojeluskunta lähettää miehiä perääntyvien punaisten kintereille Suomusjärvelle ja Someron suunnalle sekä edelleen Hyvinkäälle asti.”
Matti Rajasaari