Arvoisa juhlaväki,
Olemme tänään kokoontuneet Suomen sisällissodan muistoksi. Suomen sisällissota oli yksi
niistä aiheista, jotka ensimmäisenä sytyttivät oman intohimoni historiaa kohtaan, ja etenkin
lukiossa olen saanut mahdollisuuden opiskella lisää maamme historiasta. Tätä
mahdollisuutta tai Suomen historiaa ei olisi ilman Suomen itsenäisyyden puolesta
taistelemista ja veteraaneja. Taistelu itsenäisyydestä alkoi jo 1800-luvun lopulla Suomen
ollessa Venäjän keisarikunnan alainen suuriruhtinaskunta, ja sodaksi tämä taistelu kärjistyi
ensin sisällissodassa, ja myöhemmin talvi- ja jatkosodissa toisen maailmansodan aikaan.
Sotien jälkeenkin itsenäisyyttä uhkasi Venäjä, siihen aikaan Neuvostoliitto, joka pyrki
pitämään Suomen vaikutuspiirissään. En olisi kuitenkaan ikinä arvannut, että joutuisin itse
näkemään sotaisan historian toistamista näin nuorena ja näin lähellä.
Venäjä hyökkäsi Ukrainaan melkein vuosi sitten. Aivan kuten Neuvostoliitto aikoinaan
Suomessa, idän jätti pyrkii palauttamaan puskurivyöhykkeensä sekä vaikutuspiirinsä.
Talvisodan tavoin Venäjä väittää olevansa pelastus- ja avunantoretkellä laittoman
hyökkäyksen sijasta. Ukraina on saanut paikan maailman parrasvaloissa, kuten Suomi sai
talvisodassa. Venäjä taas on joutunut kansainvälisen vihan ja boikotin kohteeksi.
Itänaapurimme on luisunut takaisin Stalinin aikaan.
Ennen hyökkäystä meille nuorille on hehkutettu globalisaatiota ja uutta kansainvälistä
maailmaa. Mutta tätä maailmankuvaa eivät edistä historian kaunat, vanhat asetelmat tai
vallanhimoiset diktaattorit. Missä on se kansainvälinen yhteisöllisyys, josta kuulimme
yläkoulussa? Missä ovat ne rajat ylittävät mahdollisuudet, joista meille on puhuttu lukiossa?
Missä ovat ihmisyys ja ihmisoikeudet, joiden on sanottu kuuluvan kaikille? On herännyt
epävarmuus maailman tilanteesta, ja kansainväliset suhteet ovat sekoittuneet. Tuntuu siltä,
että kaikki ovat taas kaikkia vastaan, ja maailman sympatia on rajoittunut entisestään.
Putin ei myöskään ole aikamme ainoa tyranni. Turkissa – Erdogan. Unkarissa – Orban.
Valkovenäjällä – Lukashenka. Kiinassa – Jinping. Myös Yhdysvaltojen hallinto herättää
huolta, kuten Trumpin kautena. Lista väkivaltaisista, vanhanaikaisista ja demokratiaa
loukkaavista johtajista jatkuu aivan liian pitkänä. Toiveena olisi tietenkin tilanne, jossa
tällaiset johtajat kitkettäisiin pois. Sotien ja muiden kriisien seurauksena tyrannien on
kuitenkin helpompi nousta valtaan. Ukrainan sodan aiheuttaessa tuhoa johtajat ovat myös
hyödyntäneet sitä verhona ihmisoikeuksien laiminlyönnille. Uusia lakeja ja vapauksia ei
muka voi edistää. Ilmastonmuutoskin on osittain pistetty taka-alalle, vaikka lähestymme
uusien sotien lisäksi myös maapallon kuolemaa.
Rauhaa me emme kuitenkaan tule saavuttamaan tavallisten venäläisten kansalaisten
syyttämisellä. Sotaa ei aloita kansa, vaan valtio ja johtajat. Putinin julmuuksia vastustavatkin
venäläiset joutuvat kärjistyvän venäläisvihan kohteiksi. Toivon näkeväni maailman, jossa
jokainen – oli hän sitten suomalainen, ukrainalainen, venäläinen – saisi elää ilman sotaa tai
piikkilankoja maiden välissä. Viattomien kansalaisten rankaiseminen ei tuo meitä
lähemmäksi rauhaa. Myöhemmin kokonaisen kansan syyttäminen tulee vastaan
katkeruutena, molemminpuolisena vihana, globaalina eristäytymisenä ja lopulta uusina
sotina. Ensimmäisestä maailmansodasta toiseen maailmansotaan, Ukrainan sodasta
kolmanteen. Sodan perinne jatkuu.
Vaikka ajatus rauhanomaisesta, yhtenäisestä maailmasta tuntuu tällä hetkellä täysin
utopistiselta, ei sitä voi hylätä. Ellei tavoite ole pidemmällä kuin todellisuus, miten voimme
jatkaa kehittymistä? Jos pidämme sodan perinteen katkaisemista päämääränä, pystymme
kurottamaan yhä lähemmäs rauhaa. Yhteiseen maailman tarvitaan kaikkia kansoja, eikä ole
realistista sulkea sotaan huijattua kansaa ulos ikuisesti. Venäläiset nuoret sukupolvet ovat
myös valmiimpia muutokseen kuin heidän edeltäjänsä. He ovat nähneet esimerkiksi netin
kautta totuuksia ilman Putinin valheita ja ovat välillä myös ilmaisseet toiveitaan
muutoksesta valtion ja kansainvälisten suhteiden suhteen. Nyt sodan vaikutuksesta kehitys
on kääntynyt huonompaan suuntaan, ja pienetkin saavutukset rauhassa ja yhtenäisyydessä
tulevat kestämään yhä useampia sukupolvia.
Vaikka ulospääsyä ei näy, pitää jaksaa uskoa. Jos emme usko parempaan huomiseen, emme
voi myöskään luoda sitä. Suomella kehittyneenä, vapaana valtiona on mahdollisuus olla
mukana rakentamassa maailmaa, joka on kaikille elinkelpoinen. Vähintään voimme yhdessä
rakentaa Suomesta esikuvan muulle maailmalle ylläpitämällä oikeusvaltioperiaatetta,
kunnioittamalla ihmisoikeuksia sekä toimimalla suvaitsevasti ja tasa-arvoisesti. Ehkä jonain
päivänä tulevat, kaltaiseni nuoret historiantunneilla eivät joudukaan todistamaan tai
toistamaan sodan kauhuja. Nuorten ei myöskään pitäisi joutua toistamaan veteraaniemme
uhrauksia. Nuorten tulisi saada nauttia vapaasta, rauhallisesta isänmaasta ja maailmasta,
sillä vapaudesta ja rauhasta on jo taisteltu – ja taistellaan yhä.
Tällaisena juhlapäivänä haluan lausua erityiset kiitokset ja kunnianosoituksen heille, jotka
ovat taistelleet Suomen koskemattomuuden sekä itsenäisyyden puolesta. Nyt tärkeintä on
rauhan ja kaikkien kansojen maailman eteen toimiminen.
Kiitos.